Tilannepäivitys
17.09.2008
Blogi on ollut syväjäässä suomeen palaamisen jälkeen mutta tulee tekemään phoenix-lintumaisen nousun tuhkasta lähiaikoina matkakertomuksien muodossa. Listallahan on vielä paljon mielenkiintoisia tarinoita ja sadoittain kuvia. Chile jäi taakse mutta sydämessä se yhä sykkii vahvana!
Tommi
Suomi
15.07.2008
Pari päivää vajaa vuosi sitten lähdin Suomesta kohti Chileä. Nyt on aika palata kotia.
Vaikea kuvitella että siitä on jo vuosi ja tuntuu että vastahan minun seikkailuni lähti liikenteeseen. Aika menee nopeasti. Muistan silti jokaisen päivän. Voin palata ensimmäiseen viikonloppuuni Santiagossa. Muistan kaikki tukalat ja nolot kauppareissut. En voi koskaan unohtaa näitä muistoja. Mutta tällä hetkellä matkalippu kourassa olo on hyvin tyhjä. Matkalaukut ovat täynnä esineitä ympäri Etelä-Amerikkaa ja valokuvia tuli otettua aivan uskomaton määrä. Muistoja siis on ja hymyn pitäisi olla herkässä. Mutta silti jotenkin tuntuu että pelko Suomeen palaamisesta on tällä hetkellä liian hallitsevana ajatuksena. Juurihan minä sain asetettua elämäni jonkinlaiseen rutiiniin täällä. Koulu alkoi sujua todella hyvin ja kielimuurin ohennettua pystyin nauttimaan koulukavereista ja -ympäristöstä paljon enemmän. Nyt alkaa sopeutuminen Suomi nimiseen maahan pohjoisella pallonpuoliskolla. Takaisin toiselle puolelle maapalloa.
Tuntuu hyvin raa’alta nykäistä itseni tästä elämästä pois. Suomi on tällä hetkellä minulle kylmä paikka jossa eurolla ei pääse mihinkään.
Maa, jossa ihmiset eivät ole lämpimiä ja vierastavat toisiaan.
Maa, jossa kaikki on niin kallista että olen alkanut epäilemään tulenko ostamaan mitään ruokakaupasta seuraavaan 30 vuoteen.
Maa, jota en koskaan vaihtaisi mihinkään toiseen. On se omituista..
En koskaan ole ollut ylpeämpi olla suomalainen ja nyt vasta ymmärrän mitä suomalaisuus tarkoittaa.
Blogi tulee jatkamaan vielä suomeen päästyänikin, koska olen useita kuukausia jäljessä kuvapäivitysten ja tarinoiden suhteen. Vielä on paljon kerrottavaa Argentinasta, Pääsiäissaarista, Chilen maaseudusta ja tusinasta muusta asiasta. Koulustani. Elämästäni. Tyttöystävästäni. Elämää on eletty, mutta on ollut meno sen verran hektinen että ei ole ehtinyt pysähtyä niistä teille kertomaan! Hullunkurista. Ja koska jo alusta alkaen halusin kirjoittaa tunteella ja ajatuksella, niin en missään vaiheessa halunnut hutaista jotain kasaan parilla kuvalla. Ei. Tähtäsin paljon korkeammalle tekstien sekä kuvien suhteen. Se tietenkin kostautui useita kertoja. Kynnys alkaa kirjoittamaan tai muokkaamaan kuvia oli korkea ja aika tuntui menevän joko matkustelun, lukemattomien koulutehtävien tai ihmisten kanssa.
Tänään on tiistai ja torstaiaamuna nousen lentokoneeseen joka vajaan 20 tunnin jälkeen laskeutuu Helsinki-Vantaalle.
Vuosi Chilessä on sitten takana ja en voisi olla onnellisempi.
Brasilia - Osa 3: Ubatuba
24.06.2008
Ubatuba. Hassu nimi. Lausuttuna Uvatuva. Väänsin bussissa vitsejä kaupungin nimestä siihen pisteeseen asti että Constanza antoi minulle vanhan kunnon “joojoo, olet maailman hauskin ihminen. nyt - hiljaa“-katseen. En tietenkään sitä siihen pisteeseen lopettanut vaan lypsin vitsiä vielä lisää.
Bussimatka Rio de Janeirosta kesti tovin ja en tietenkään keksinyt mitään tekemistä. Näköalat ikkunasta olivat upeat, mutta vatsa ei pitänyt taaskaan mutkikkaasta tiestä yhdistettynä kuskin liian herkkään kaasujalkaan. Olihan ne komeita maisemia ajaa syrjänteeltä - mutta halusin matkaltani enemmän! Pientä tekemistä keksin toviksi kun juutuin vessaan. Oven kahva tipahti koomisesti oven toiselta puolelta kun olin WC:ssä sisällä. Tovin tuumailtuani ja ovea hakattuani joku ystävällinen ihminen tuli pelastamaan minut WC:stä. Bussin pysähtyessä tankkaamaan sain kuskilta vihaiset tekstit osakseni. Portugalini ei kovin vahva ole, mutta jollain ihmeen kaupalla sain selville että hän ei halunnut olla ystäväni. En tehnyt mitään väärää tilanteessa joten nukun yöni yhä hyvin.
Kun saavuimma Ubatubaan meitä oli siellä hostellin omistaja vastassa. Hieno ele, mutta ele osoittautui hieman koomiseksi kun auto ei lähtenyt käyntiin ja minusta tuntui että jos myisin kamerani niin saisin kolme samanlaista autoa niillä rahoilla. Mutta ei se mitenkään masentanut - päinvastoin. Koko reissun ajan olen halunnut mahdollisimman aitoja kokemuksia ja tämä jos jokin oli juuri sitä itseään.
Ubatuba osoittautui keskustan puolesta köyhäksi, mutta se muuttui radikaalisti mitä lähemmäksi uimarantoja pääsimme. Siellä paistoi kaupungin turistimaisuus läpi huomattavasti. Kaikki oli kiillotettua ja hintalappuun lisätty se kuuluisa nolla.
Tutkailtuamme tovin hostelliamme totesimme että tästä tulee paras rantaloma koskaan. Hostellimme oli itseasiassa pieni asunto jonka vuokrasimme 4 ihmisen voimin. Meidän vahvuutemme siis tuplaantui Ubatuba-reissullamme. Ystäväpariskunta Santiagosta, David ja Patricia, ovat oikein mielenkiintoisia ihmisiä ja eivät haitannut menoa lainkaan. Asia, joka hieman menoa haittasi, oli asunnon askeettisuus ja pienet yllärit. Yksi seinä oli termiittien hallussa aika vahvasti ja kaikki ruoka joka jäi pöydälle oli kohtuu nopeasti vallattuna niiden toimesta. Myös suihku heitti ässän pöytään heti ensimmäisenä iltana huomattuamme sen sylkevän vain kylmää vettä. Ei mikään ongelma päivisin - Brasilia on KUUMA paikka. Mutta iltasuihku kuumalla vedellä olisi ollut ihan mukava lisä.
Kunnon yöunet olivat paljon helpompia kuin reissun alussa. Elimistö tottui kuumuuteen ja ongelmia ei sillä saralla siis enään ollut. Aamupalaksi munakokkelit leivällä ja nassut kohti rantaa. Ubatuba on kuuluisa rannoistaan ja silmäilimme jostain lapusta että niitä olisi yli 100 kappaletta lähiseudulla. Meille riittäisi yksi joten lähdimme etsimään “sitä oikeaa”.
Tunnin pähkäiltyämme ja paikallisten kanssa juteltuamme tulimme siihen tulokseen että lähiranta on ihan jees tänään - huomenna sitten ajan kanssa heti aamusta kohti Robinson Crusoellekkin tuttuja seutuja!
Paloin ( tietenkin ) heti ensimmäisenä päivänä rannalla, mutta onneksi en kovin pahasti. Pientä väriä vain lumenvalkoiseen kroppaan! Olin aika hyvin erottuva väriläiskä.. tai noh, valkoläiskä Brasilian rannoilla. Kävellessä rannoilla ihmiset tsekkailivat selkeästi allekirjoittanutta. Ei siinä mitään, mutta taisivat katsella kuin valkotiikeriä eläintarhassa. Olin hieman liian erottuva. Mutta toisaalta olipa ainakin helpompi lähestyä ihmisiä kun heti löysi sanomista ja jutun aihetta. “Hei. Valkohai soitti ja haluaisi värityksensä takaisin” jne. Ei paha.
Olin Ubatuban paikallisille ensimmäinen suomalainen jonka he olivat nähneet tai jutelleet. Se oli hieno juttu ja usein jäimmekkin juttelemaan heidän kanssaan. Mutta mikä heille oli kansalaisuuttani vielä isompi yllätys oli se fakta, että puhuin espanjaa. Tietenkin Brasiliassa puhutaan portugalia, mutta espanjaa ymmärretään aika paljon. Nautin huomiosta, koska ei se missään vaiheessa ollut millään tavoin negatiivista. Ja oli mielenkiintoista jutella joka ilta paikallisten kanssa ties mistä. Ja myös hostellinväki oli oikein ystävällistä ja puheliasta. Varsinkin Gabriel, joka omisti hostellin, piti minun läsnäoloa hänen paikassaan maailman mahtavimpana asiana. Hän ( vaimonsa mukaan ) kertoi kaikille kavereilleen tästä ja kun siitä kuulin tuli aika hassu fiilis; pitäisikö minun tehdä nyt jotain erikoista vai mikähän on homman nimi. Ratkaisin “ongelmani” tarjoamalla hänelle salmiakkia jonka raahasin Santiagosta mukaani sekä kertomalla hänelle “tarinoita mielenkiintoisesta lumen maasta”. Hän oli argentinalainen, joten kielimuuri ei ollut yhtä korkea kuin portugalia puhuvien paikallisten kanssa.
Päivämme Ubatubassa menivät hyvin pitkälle rannalla istumisessa, uimisessa aivan älyttömän lämpimässä ja kirkkaassa vedessä sekä illalla kaupungilla seikkaillessa. Paikka oli kuin paratiisi ja varsinkin saarillakäynnit olivat ikimuistoisia reissuja. Näimme apinoita, hämähäkkejä ja kilpikonnia. Ja rapuja! Penteleen pieniä rapuja jotka vilpottivat hippulat vinkuen karkuun pelottavan suurta kameramiestä. Hävisin jokaisen kilpajuoksun niiden kanssa joten kuvaa en valitettavasti saanut ikuistettua.
Rannat olivat kauniita, puhtaita, lämpimiä, värikkäitä ja noh.. kaikin puolin täydellisiä.
Varsinkin saarilla seikkaillessa kun ihmisiä ei usein tullut vastaan tuntikausiin tuli sellainen olo että nyt on saavutettu rentoutumisen ääripiste. Yhdeltä niemenkärjeltä löysimme pienen rantakuppilan josta ostimme muutamalla eurolla jokaiselle tuoremehut ja grillatut kanankoivet. Se oli elämää. Siinä oli sitä Brasiliaa mistä ihmiset aina unelmoivat ja minkälaista kuvaa kyseisestä maasta muille yleensä piirtyy. Ja elin sitä siellä täysin rinnoin. Valehtelematta yksi upeimpia paikkoja ja hetkiä elämässäni.
Aallot olivat turhan hurjia joillain rannoilla ja monesti heitin kuperkeikkaa pitkin aaltoja Constanzan nauraessa rannalla epäonnelleni. Ei käyneet tasan onnenlahjat. Aiheutin liian usein myös pakokauhua kanssakumppaneissani unohtaessani aurinkorasvani milloin mihinkin. He tiesivät jo kuukausien takaa minkälaista jälkeä rasvattomuus teki tämän valkohain iholla. Ja he olivat pirun oikeassa oletuksissaan. Rasvan tiristessä pois yleensä jäin vailla minkäänlaista armoa auringon suunnalta ja illalla sitten voivoteltiin kun rinta oli punainen kuin joulupukin maha.
Tässä vaiheessa jokaiselle matkaajalle pieni vinkki: Orionin Hydrocortizon 2,5% 50 gramman emulsiovoide reppuun. 3 kertaa päivässä vetelin pitkin läskejä ja toimi joka kerta upeasti. Painonsa arvosta kullassa tämä tökötti.
Yksi päivä nousimme yhden pienen laivan kyytiin ja matkasimme kohti yhtä isointa saarta jonka nimi valitettavasti katosi muistin viidakoihin. Venematkan aikana juttelimme niitä näitä muiden matkustajien kanssa ja saimme uusia ystäviä argentinasta sekä brasiliasta. Ilmeni että Ubatuba on kohtuu suosittu matkakohden Brasilian sisällä. En voi moittia kyllä. Aurinkoa riitti ja paikka oli täysin erilainen kuin Sao Paulo tai Rio de Janeiro. Täällä hermot lepäsivät ja huolet olivat kaukana. Täällä kannoin isoa kameraani mukana joka paikassa enkä hikoillut sen menettämisen toimesta. Kyllä se hikoilu mitä Ubatubassa harrastin oli ihan suoraan tuon taivaan kaasuilmiön syytä.
Hostellissa oli termiittien lisäksi myös muita eläimiä. Kissa nimeltä mansikka ( moranjo ) ja koiria 3 kappaletta. Mahtavia otuksia ja niin ystävällisiä. Kissa käppäili usein meidän kämpillemme hakemaan rapsutuksia ja niitähän kissaparan osaksi tulikin neljän ihmisen toimesta. Termi kissanpäivät oli enemmän kuin sopiva.
Hostellin koirakanta piti tarkkaavaisena vartiota ja jostain kumman syystä tunnistivat meidät heti ensimmäisen päivän jälkeen täydellisesti. Kaikki muut, postimiestä mukaanollen, saivat turvallisen haukkumista osakseen aidan välistä. Kolme isoa koiraa osaa herättää kyllä kohtuu tehokkaasti - jopa parin talon päästä! Perkele.
Ruokaa söimme “per kilo” tyylisissä ravintoloissa taas, ja ruoka oli erittäin maukasta. Tosin hinta oli melkein samoissa sfääreissä kuin Rio de Janeirossa, eli ei mitään kukkaroystävällistä loppupeleissä. Nautimme myös riisiä hostellin keittiön kautta. Siitä oli glamour kaukana mutta se oli lähempänä sitä reppureissailun menoa. Tosin teimme päätöksen että tällä reissulla yritämme olla enemmän lomalla löysin rantein kuin otsa kurtulla laskemassa pennejä. Kesälomallahan tässä oltiin.
Annan kuvien puhua puolestaan, koska kovinkaan tapahtumarikasta ei päivämme Ubatubassa olleet. Samalla “rutiinilla” selvisimme 5 päivää kohteessa. Aamupala, rannalle, lounas, rannalle, illallinen, kaupungille. Toistetaan tarvittaessa.
Constanza lähti päivää aikaisemmin kohti Santiagoa, koska hänellä alkoi työt. Minä lähdin vasta päivää myöhemmin koska säästin lentolipussa melkein 100 euroa näin tekemällä. Tosin se ylimääräinen päivä minkä vietin Sao Paulossa oli kyllä aika kallista, koska tein sen huonon päätöksen että lähdin vähän tarkastelemaan mitä Sao Paulon kuuluisat muotikorttelit pitivät sisällään. No helvetin upeita vaatteitahan se piti sisällään. Pitihän sieltä pari tuoda mukanani.
Nousin lentokoneeseen ja jätin Brasilian taakseni. Ikävä iski jo lentokoneessa ja toivoin syvään ettei tämä reissu jäänyt viimeisekseni. Sydämeen jäi - eikä kulumallakaan lähde.
Brasilia
Loppukaneettia Brasiliasta. Maa on tunnettu maailmalla, mutta ei ehkä niinkään tuttu meille suomalaisille. Odotin matkaa innolla ja kun matkalippu kourassa viimein oli niin oli se kyllä aivan satumainen olo. Brasilia. Iso paratiisi. Rio de Janeiro ja Sao Paulo ovat aikaisemmin olleet vain kaupunkeja mistä luen tai kuulen, mutta en pari vuotta sitten olisi uskonut niitä näkeväni ( jo ) nyt. Maa on juuri niin värikäs ja täynnä elämää kuin mitä odotin. Ja vielä vähän päälle.
Ruoka on erittäin hyvää ja annoskoot loistavia. Väriläikkänä tuoremehut jotka ovat niin hyviä että reissun jälkeen eivät Chilen ja Argentinan vastaavat maistu enään miltään. Myös erilaiset pikkulämpimät ja juustoleivät ovat suussa sulavia ja ovat mitä parasta murkinaa rannoilla ja kaupungissa. Myös rannoilla myytävä grillattu juusto on herkullinen pahe.
Jalkapallo on osa elämää niin kuin olettaisi - jos Rio de Janeiroon eksytte niin Maracanalla vierailu on pakollista.
Sao Paulo on aivan järkyttävän iso kaupunki ja meno on sen mukaista. Kaupunki on kumminkin hyvin kallis ja jotkut kaupunginosat ja liikkeet ovat huomattavasti jopa Suomen hintoja kalliimpia. Ensimmäinen kerta tällä reissulla!
Onko Brasilia vaarallinen paikka? Kyllä ja ei. Sao Paulossa oloni oli turvallinen kokoajan, mutta Rio de Janeiro ei kieltämättä uhkunut mitään suomalaisille tuttua turvallisuudentunnetta. Kaduilla oli paljon kodittomia nuoria ja rannoilla arvotavaroistaan pääsisi varmasti eroon hyvin nopeasti. Varsinkin Faveloiden läsnäolo niin lähellä keskustaa toi aika kovan luokan iskun turvallisuudentunteeseen. Emme kumminkaan minkäänlaisiin ongelmiin joutuneet. Pari kertaa kiersin kadunkulman/ihmisjoukon hyvissä ajoin välttääkseni ongelmia, mutta sen lisäksi ei muuta. Rahaa pidin housujen sisään ommellussa piilokukkarossa ja pidin huolta omaisuudestani. Maalaisjärki ja mitä tärkeämpänä, kaupunkilaisjärki ( uusi sana jonka keksin näitä etelä-amerikan suuria kaupunkeja ja niiden mentaliteettejä ajatellen ) kun löytyy niin ei hätää.
Kannattaako tänne lähteä Suomesta asti? Kyllä. Kannattaako Brasilia lisätä matkasuunnitelmaan jos tännepäin maailmaa suuntaa? Ehdottomasti.
Chile on hieno maa. Argentina on hieno maa. Peru on hieno ja mielenkiintoinen maa. Mutta Brasilia pyyhkii heillä kaikilla pöydän ja päräytti riman niin korkealle että en usko että kovin nopeasti tulee maata vastaan joka tuollaisia tunneryöppyjä minussa aiheuttaisi.
Brasilia on aivan mahtava maa!
Matkakohde: Pääsiäissaaret
13.06.2008
Huomenaamulla kello 08.10 lähden kohti Pääsiäissaaria. Pahoitteluni ( taas kerran ) blogin hiljaiselosta, mutta pitää ensin elää hieman että voi kirjoittaa näistä rikkaista kokemuksistani (:
Tommi
PS. kyllä - juuri ne Pääsiäissaaret!! Eikö olekkin mahtavaa. Itse tuskin pysyn housuissani kun mietinkin koko ajatusta. Tämä - jos jokin - on erinomainen esimerkki matkani “nyt tai ei koskaan”-luonteesta.
Brasilia - Osa 2: Rio de Janeiro
11.04.2008
Istuimme bussissa kohti Rio de Janeiroa. En ollut uskoa sitä. Ihmeen kaupalla survoimme tiemme Sao Paulon keskustan läpi bussiasemalle ja oikeaan bussiin. Vedonlyönnissä kertoimet eivät olisi olleet ehtimisen puolella.
Bussissa viihdytin itseäni keksimällä mahdollisimman monta eri tapaa kirota ajattelemattomuuteni bussimatkoja varten. Ei ipodia, ei kirjoja eikä edes mitään mihinkä piirrellä. Ja matka kesti 6h.
Hienoa.
Yritin nukkua bussissa, mutta siitä ei tullut mitään koska reitti meni kuin spagetti lautasella. Joka kurvissa tunsin kuinka vatsanpohja heitti voltin. Maisemat toivat mieleeni Itävallan, Afrikan ja Brasilian. Afrikan maaperällä en ole askeltakaan ottanut, mutta kuvittelin sen moiseksi. Ukkonen taisteli taivaanrannassa huomiosta maisemien kanssa, mutta hävisi metsänmitalla.
Matkalla Rioon juttelimme Israelilaisen pojan kanssa matkustamisesta ja päätimme perille päästyämme alkaa suunnistamaan kohti hostellia yhdessä. Turvallisuudentunteemme kasvoi siis hieman. Olimmehan menossa kohti varmaan maailman vaarallisimpiin kuuluvaa kaupunkia.
Bussiterminaalin laiturin iskeytyessä kengänpohjaan tein samantien kaksi huomiota, a) Rio de Janeiro vaikuttaa seikkailulta, sekä b) Mistä helvetistä pääsen pois täältä slummien keskeltä.
Terminaali ei sijaitse kovinkaan hienolla alueella. Katselin loputtomalta tuntuvien hylättyjen tehdashallien riviä ja mietin kuinka monta koditonta liimanhaistelijaa sieltä löytyy. Graffitit koristelivat muuten harmaata aluetta, mutta niidenkin taso oli jotain aivan karmivaa.
Nappasimme bussin joka matkasi kohti Ipanemaa, missä hostellimme sijaitsi. Matkalla näimme Finlandia nimisen jäätelöbaarin. Sekä alastoman kodittoman sammuneena liikennevaloissa. Hostellimme ei löytynyt heti vaan jouduimme hieman etsimään oikeata katua, mutta löydettyämme sen huomasimme kuinka mahtavan hostellin olin meille varannut. Se sijaitsi sisäpihalla joka oli täynnä hostelleja ja heti sisäpihan ulkopuolella oli 3 baaria ja ravintola. Porttikongissa oli myös kokoajan 2-4 ihmistä vartioimassa sisäänkäyntiä. Hykertelin hyvästä olosta ja kirjauduimme hostelliimme.
Hykertely vaihtui ns. “Mitä-helvettiä” tärinäksi, kun näin hostellihuoneemme. Constanza nauroi alkoshokin jälkeen ja huoneestamme tuli kestovitsi matkamme ajaksi. Miksi? No koska oven ja ikkunan sijaa huoneessa edustivat brasilian liput. Selkeä juttu. Eihän siinä mitään.
Tuulettimet täysille ja naama tyynyyn. Unta en saanut, koska ilmankosteus hipoi miljoonaa ja huoneessa oli yhtä kuuma kuin saunassa. Mietin vain kuinka hienoa on olla suomalaisena Brasiliassa, mutta hikipisarat naamallani kertoivat toista tarinaa. Yö oli vaikea ja energiaa ei pahemmin ehtinyt keräytyä seuraavan päivän seikkailuihin, mutta se mikä menetettiin kropan energiavarannoissa voitettiin innostuksessa ja motivaatiossa. Näillä mentiin.
Aamulla hyppäsimme kiertoajelutaksiin jonka hostellimme järjesti. Opas oli vanhahko mies joka selitteli niitä näitä milloin milläkin kielellä. Portugaliksi suurimman osan, aina välillä siirtyen espanjaan ja kuulin myös pari sanaa englantia. Aikamoinen supermies. Kiertelimme pienellä henkilöautolla pitkin Rio de Janeiroa, ja ensimmäinen matkakohteemme oli kuuluisa Jeesus-patsas Corcovadolla.
Päivä oli pilvinen, joten totesimme että emme olisi saamassa ihan täydellistä jesse-kokemusta. Pilvet leikkivät kanssamme ja piilottelivat tätä massiivista betonipölkkyä, antaen vain pari mahdollisuutta pilvettömään kuvaukseen. Harmi että kyseisinä hetkinä ei sulkimet olleet osoittamassa jessen suuntaan. En ollut kamalan pettynyt kun itselle ei moinen paikka kummoisia reaktioita aiheuttanut suuntaan taikka toiseen - mutta ainakin yhden meksikolaisen pariskunnan huomasin ja kuulin valuttavan kyyneleitä sään takia. Itse patsas piirtyi horisontissa jo kun saavuimme Rioon, ja on varmasti kuuluisin asia mitä täältä löytyy.
Hassuna yksityiskohtana patsaan luokse viimeiset metrit tehtiin liukuportaiden avustuksella. Se toi hilpeyttä kasvoilleni ja mietin ääneen kuinka huvittavaa se on ja kuinka voisin kuvitella liukuportaiden yläpäässä kuuluvan kuulutuksen “Toinen kerros - Naisten alusvaatteet, urheiluosasto, Starbucks sekä Jeesus Kristus vapahtajamme”. En saanut muilta turisteilta paljon hymyjä huomiolleni.
“Tosikkoja”, tuhaisin.
Patsaan jälkeen syötimme lähimetsän apinoita. Banaaneilla. Apina ja banaani. Tosi tarina.
Kiertoajelu jatkui Rio de Janeiron katedraalissa käynnillä. Upea oli ja hyvä osoitus Brasilian arkkitehtuurista. Ja sen mahtavuudesta. Sain erittäin vihaisia katseita kun kuvasin kattolasitusta - mutta puolustuksekseni en tiennyt että siellä ei saanut kuvailla. Tai ainakin sitä paheksuttiin. Mitäs rakensivat niin nätin siitä. Purivat omaa nilkkaansa.
Kiertelimme pitkin Rio de Janeiroa ja aina välillä hyvin ekstrovertti oppaamme iski liinat kiinni ja hoputti ulos autosta kuvailemaan tai pällistelemään jotain. Mieleen jäi pikkukahviloissa nautitut pienet lämpimät voileivät sekä portaat missä chileläinen taiteilija on leikkinyt vuosikymmeniä. Hän on peittänyt isot portaat keittiölaatoilla. Eri värejä ja kuvioita - ja kaikista isoimmista maista löytyy jotain. Spottasin suomesta laatan missä luki hassusti “TERVETULOA” - wau.
Iltamme päättyi lähiravintolan menua tutkiessa ja kokeilin ensimmäistä kertaa kuuluisaa brasilialaista naudan sisäfilettä. Mureaa, maistuvaa ja isohkoa. Annoskoot eivät ole pienille ihmisille - jouduin taipumaan pihvin edessä ja toteamaan löytäneeni voittajani. Kun ei niin ei. Liika on liikaa. Katsoimme auringonlaskun Ipaneman rannalla ja totesimme kuinka mahtava näky se oli. Kameraa en kantanut rannalla mukanani turvallisuussyistä, joten valitettavasti kuvat jäivät ikuistamatta muualle kuin muistoihin. Palasimme hotellille ja yritimme nukkua aivan liian kuumassa brasilian yössä. Tuloksetta.
Constanza ja allekirjoittanut
Matkamuistoja laukkuihin, muistoihin ja muistikortille - siinä meidän seuraavat pari päiväämme. Söimme hyvin ja erilaisissa paikoissa. Shoppailimme hienoimmissa ostoskeskuksissa, rannoilla sekä Ipaneman kaduilla. Mukaan tarttui yhtä sun toista turhaa ja tarpeellista. Päätimme myös usean tunnin harkinnan jälkeen vierailla Maracanan stadionilla ja katsoa jalkapallomatsi brasialaiseen tyyliin. Äänekkäästi ja totaalisen kaaoksen alaisena.
Mahtavaa.
Miksi tämä kokemus vaati usean tunnin harkinnan onkin sitten ihan toinen tarina. Minulle tämä asia oli täysin selvä ratkaisu, mutta Constanza palautti maan pinnalle kertomalla reissun kustannuksista. Kahden hengen reissu ohjatun ryhmän mukana peliin maksoi n. 60 euroa joka on kohtuu iso summa jopa brasilian mittakaavalla. Mutta juteltuani paikallisten kanssa ottelusta, stadionista ja yleisestä meiningistä brasiliassa jalkapallon tiimoilta päätin kumminkin sortua hieman ylihintaiseen turistiratkaisuun. Ja hyvä päätös se loppupeleissä oli nähtyäni ottelunjälkeiset hulinat ja turpakäräjät. Ottelu oli semifinaali ja tunteet sen mukaisia. Pelin jälkeen ihmiset tappelivat ja ratsupoliisin ratkaisu oli yleensä ratsastaa hevosella täysiä kohti ihmisjoukkoa. Tehokasta ja musertavaa.
Itse stadionilla meno oli aivan älytöntä ja koskaan en ole eläissäni moista kokenut. Jalkapalloa isolla J:llä. 62 000 ihmistä huutamassa samaan aikaan. Fanit olivat mukana tavalla joka jopa hieman pelotti - varsinkin onnistumisten ja epäonnistumisten ilmaiseminen kaljan heittelyllä toi hieman lisäsäpinää peliin. Muistan kuinka vieressä seisonut vanhahko mieshenkilö juuri kaljan käteen saatuaan viskasi sen metrin ilmaan maalin osuessa oman joukkueen tilille. Ihailtavaa uhrautumista.
Savua oli ilmassa enemmän kuin reggea konsertissa ja välillä kenttää ei nähnyt ollenkaan kun 4 metriä alempana joku heilutteli Vantaan kokoista joukkueen lippua. Se toi oman jännityselementtinsä katselukokemukseen, koska ihmiset hänen takanaan heittelivät kaikkea mitä käteen osui että hän tajuaisi poistaa lipun muiden näkökentästä. Kyseinen lipunheiluttelija oli aivan kaljan peitossa, mutta se ei tuntunut hänen menoa hidastavan. Ihailtavaa uhrautumista jälleen.
Itse ottelu oli Flamengos vastaan Vasco. Ottelu päättyi 2-1 ja hävinnyt joukkue tuhlasi rangaistuspotkun aivan ottelun loppupuolella. Meininki oli katossa ja emme olisi parempaa ottelua voineet toivoa. Suosittelen lämpimästi otteluun menemistä jos jalkapallo kiinnostaa edes hieman. Ottelun jälkeen juttelin brittiläisen ryhmän kanssa ja kaikkien heidän mielestä kyseinen ottelu ja koko tapahtuma oli aivan ainutlaatuinen maailmassa. Useilla heillä oli kokemusta monestakin euroopan maasta ison ottelun tiimoilta ( Liverpool vs. Inter, Manchester United vs. Roma, Real Madrid vs. Barcelona, jne.. ) ja en kyllä yhtään ihmettele heidän mielipidettään. Sen verran päräyttävä kokemus tuo tapahtuma oli.
Seuraavana päivänä kaupunkia kierrellessä poikkesimme pankkiin asioimaan. Toisin sanoen yritin nostaa rahaa Visallani. Jonottelimme automaatille ja silmääni pisti edessä touhuavat vaaleat pitkät vanhahkot mieshenkilöt beigenvaaleissa neuleissaan. Hieman lähemmäksi ujutettuani itseäni totesin arvaukseni oikeaksi - ruotsalaisia!
En edes muista koska viimeksi olen joutunut ruotsia puhumaan enemmän kuin pari lausetta ( okej, muistan minä. se oli kesätöissä vuosi sitten.. ), mutta selvisin pari lausetta kunnialla ja selvisi että kaverit tarvitsivat hieman apua automaatilla kun eivät portugalia kamalasti osanneet. Itsehän itsevarmasti totesin että voin auttaa, ja kun auttamisen hetki tuli niin tottakai käännyin portugalia puhuvan Constanzan puoleen joka sitten auttoi heitä kielen kanssa. Ha ha. Totesivat jotain skandinaavian yhteistyöstä ja vitsailivat jotain purjehduskerhoista. Ainakin näin luulisin/oletin.
Halusin ostaa brasilian maajoukkuepaidan sinä päivänä, mutta en piraattiversiota. Luulin että halvalla olisin päässyt, mutta toisin oli. Suomestakin olisi saanut halvemmalla moisen. Harmillinen juttu jota en osannut odottaa. Joten jäi ostamatta.
Sunnuntaisin hostellimme välittömässä läheisyydessä järjestetään hippimarkkinat nimeä kantava turisteille suunnattu ostospyräys. Tavaraa oli jos jonkinlaista ja rahaa siellä kyllä olisi saanut palamaan. Ei vain ostoksia tehdessä mutta myös tavaroita menettäessä. Lompakot ja kamerat olivat kovaa kamaa paikallisten taskuvarkaiden parissa - ja todistimme jopa pari “Apua missä minun lompakkoni on”-paniikkia turistien hätääntyneiltä kasvoilta. Ikävä kohtalo. Itsellä lompakko oli onneksi ketjulla kiinni ja 80% rahoistani oli housujen sisäpuolelle ommellun taskun uumenissa. Olin siis suht luottavaisin mielin koko reissun ajan.
Illalla löysimme itsemme istumassa pienen, sympaattisen baarin terassilta. Televisio aukesi jossain välissä asiakkaiden huutaessa baarin omistajalle jalkapallon mahdollisesta televisioinnista. Ja sitähän sieltä tuli. Ja mikä matsi tulikaan! Chile vs. Brasilia ns. baby-football versiona. Eli pienen pieni kenttä ilman sivu- tai päätyrajoja. Olimme tietenkin ilahtuneita, mutta myös hieman pelokkaita miettiessämme mahdollista Chilen maalia. Uskallammekko riemuita sen johdosta, vai onko turvallisempaa pitää mölyt mahassa. Ratkaisimme kyseisen ongelman unohtamalla koko ongelman ja nousemalla penkistä ylös ja huutaen täyttä kurkkua Chilen tehdessä maalin. O-ou. Mutta ihmiset ottivat asian kohtuu rauhallisesti, enkä edes huomannut sylkeä tilaamassani juomassa. Mahtavaa!
Favela. Tuo brasialainen ghetto. Vuorenrinteillä sammaleen tavoin kasvava köyhien ihmisten asuttama asuinalue on Rio de Janeiron kuuluisimpia asioita. Niitä siellä riitti ja isoimpiin ja vaarallisimpiin kuuluva Rocinha piirtyi ympärrillämme seuraavan aamun sarastaessa. Moni ei sinne menisi, mutta halusin välttämättä sinne mennä koska lähdin koko reissuun kohti etelä-amerikkaa suunnitelmissa nähdä ja kokea uutta. Ja tämä, jos jokin, oli nimenomaan sitä itseään.
Yksinäni en sinne olisi kyllä missään nimessä lähtenyt - vaan nappasin hostellista löytyneen matkaopaskirjan suositteleman paikallisen oppaan numeron ja soitin hänelle ja sovin reissusta. Ja kun sanon että minä soitin, tarkoitan tietenkin että Constanza soitti. Paremman hinnan sieltä varmaan saa portugaliksi kun englanniksi.
Matkasimme favelan korkeimmalle kohdalle mopoilla ja sieltä kävelimme favelan läpi kävellen. Saimme kuvata reissun aikana, mutta kun opas sanoi että “kamerat piiloon” niin emme harkinneet kahdesti linssin piilottamista taskun suojaan. Ja ymmärrän kyllä miksi ne aina sujahtivat piiloon. Huumekauppiaat ja heidän suojelijat eivät pahemmin halua että kukaan heitä ikuistelee kameroillaan.
Hieman perspektiiviä alueen vaarallisuuteen toi se, että näin noin kahden tunnin kävelyn aikana 3 pistoolia ja yhden rynnäkkökiväärin. Aikamoista.
Ihmiset olivat favelassa ystävällisiä ja meidät otettiin vastaan ihan hyvillä mielin. Paikalliset lapset olivat innoissaan nähdessään vitivalkoisia ihmisiä, ja varsinkin talomaalin valkoiset käsivarteni tuntuivat saavan huomiota. Suurin osa ihmisistä faveloissa olivat joko hyvin tummahipiäisiä tai täysin mustia. Köyhyys näkyi jokapuolella.
Katujen tilalla talojen välistä luikerreltiin pieniä käytäviä muistuttavilla reiteillä ja itse asunnot ja talot muistuttivat enemmän lapsena rakennettavia majoja kuin asuntoja. Sieltä täältä kuului television pauhetta ja oppaamme kertoikin television olevan suurin viihdyke faveloissa. Saippuaoopperat keräävät paljon katselijoita ja jos itseltä ei televisiota löydy niin ihmiset kerääntyvät naapurin luokse jolta moinen löytyy.
Poikkesimme myös pienen työpajan puolelle missä paikalliset myivät spraymaalilla tehtyjä tauluja turisteille ylihintaan. Jälki ei ollut kovinkaan hienoa ja suurin osa tauluista oli tehty ns. stencil-tekniikalla, eli niiden tekeminen massana ei todellakaan ole vaikeata tai aikaavievää. Joten heidän pyytämät rahat tauluista olivat kyllä suoraan sanottuna sikahintaisia. Sinne jäivät taulut odottamaan rahakkaampia turisteja.
Loppuillan palloilimme pitkin Rio de Janeiron katuja, tarkemmin Ipaneman. Kadunkulmien sympaattiset kahvilat ja niiden menujen maailman mainiot ruokatarjonnat pistivät pysähtelemään usein ja mahalaukku venyi ja paukkui pitkin viikkoa. Oli vaikea sanoa paahtoleivälle jonka täytteet olivat kaneli-banaani tai hampurilainen jonka välissä oli raakaa sipulia, iso naudanlihapihvi sekä tomaatti joka painoi vähintään yhtä paljon kun itse pihvi. Ja tämä kaikki alas vastapuristetun tuoremehun avustuksella. Mmmmmmmm.
Viimeinen päivä Riossa meni sateen tieltä juostetta kulmalta toiselle. Kadut olivat tyhjiä pikkukrääsän myyjistä ja olimme isojen kauppojen armoilla shoppailujen kanssa. Otimme päivän aika rauhallisesti eikä säiden suhteen muutosta ollut ilmassa. Vettä tuli kuin saavista ja aina välillä ukkonen rikkoi hiljaisuutta. Menimme syömään kalliiseen ravintolaan ja juhlistimme viimeistä iltaa Riossa. Ruokana oli naudan sisäfilettä, paikallista mausteista makkaraa sekä kanan rintafilettä. Se tarjoiltiin kermaisen riisipaistoksen kanssa ja koko paketti vei kielen mennessään. Palvelu oli myös aivan tajuttoman hyvää ja kyllä taas huomasi kuinka palvelukulttuuri on suomessa aivan mitäänsanomatonta. Mielelläni maksoin kahden hengen ateriasta heidän pyytämän 30 euroa ja jätinpä tippiäkin oikein avokätisesti. Vatsa huusi taas armoa, mutta en sitä tähänkään asti ole kuunnellut. Sinä yönä nukuin ensimmäistä kertaa 5 päivään kunnolla.
Aamupalaksi selvitimme miten pääsemme Ubatubaan Rio de Janeirosta, ja selvisi että suora bussiyhteys sinne lähtisi bussiterminaalista. Sinne sutena ja ennen kuin huomasimmekaan niin olimme taas pujottelemassa pitkin maantietä kohteena uusi kaupunki.
Rio de Janeiro jäi mieleen mahtavana lomakohteena ja viettämämme 5 päivää kyseissä kohteessa ei tuntunut riittävän oikein mihinkään. Ja ei se riittänytkään. Paljon jäi näkemättä - osa ajallisten syiden takia mutta osa myös taloudellisten. Mikään halpa paikka Rio ei ole.
Sade hakkasi bussin ikkunaa ja muistoihini paloi viime bussireissun raikkaat mielikuvat vellovasta mahalaukusta ja tylsästä kuuden tunnin nukkumattomasta reissusta.
Deja vu iski - ja lujaa.
Tarina jatkuu osassa 3…
( Olen saanut laturin läppärilleni ja elämä jatkuu tutuilla raiteilla! )
Hiljaiselo jatkunee
11.05.2008
Hiljaiselo jatkuu blogissa. Ei tunnu laturia loytyvan Tommiparalle ja aika menee yrittaessa kuroa jalkeen jaaneita tehtavia kiinni.
Viime viikonloppuna paasimme jopa kaymaan Argentiinan puolella joka oli ihan mukavaa vaihtelua muuten hieman synkan ajanjakson ajaksi. Kylla sita huomaa kuinka tarkea tuo tietokone on kaiken suhteen vaihdossa ollessa. Se on tyovalineen lisaksi hyvin tarkea kommunikaatiovaline perheen ja ystavien kanssa. On ollut hyvin vaikeata olla melkein 3 viikkoa nyt ilman suurempia kontakteja ihmisiin, mutta toivottavasti ensi viikolla laturi jo loytaa tiensa asuntooni ja paasen hommiin. Hieman jo kylla pelottaa etukateen kaikki se tyon maara mita joudun tekemaan sen saatuani, mutta enpas mina ennenkaan ole tyomaaraa pelannyt (:
Paljon paljon onnea omalle Aidilleni aitienpaivan kunniaksi!
Harmittaa vietavasti kun en paase sinne sunnuntaiaamun kahveja keittelemaan tai kakkuja maistelemaan kanssasi, mutta ajatuksissani olet kokoajan. Lahjaa mietin pitkaan ja sitten sen keksin. Jo pitkaan skype-keskusteluissamme olet voivotellut aaneen pitkia hiuksiani ja ilmeisesti kipukynnys sen suhteen ylittyi jossain vaiheessa..
..joten lauantai-iltana menin aitienpaivan kunniaksi ja leikkasin hiukset pois! olihan ne pitkat hiukset ja tuntuu etta pari kiloa lahti pois elopainosta! Alla kuva uudesta kuontalosta.
Hyvaa aitienpaivaa, rakas aiti!!
Tommi
Tommi, huhuu?
02.05.2008
Hei arvoisat lukijat!
Olen kadonnut blogin parista aivan kamalan pitkaksi aikaa. Syy tahan on hirvittava. Aivan kammottava.
Macbookkini laturi otti ja hajosi, joten olen ollut ilman rakasta konettani viikkoja. Stressaava tekija. Voi etta. Ja asiaa ei yhtaan auta etta koulutyot kasaantuvat kokoajan taman takia ja olen joutunut paikkailemaan menetettya aikaa lisatehtavilla ja anomalla lisa-aikaa opettajilta. Sanomattakin selvaa etta kovemman luokan priorisointia olen joutunut harrastamaan ja tama blogi on jaanyt tyysti kaiken muun varjoon.
Ilmat kylmenevat kovaa vauhtia ja varsinkin yot ovat jo sen verran kylmia etta kaikki mita kaapista irtoaa isken peitoksi. No ei nyt ihan, mutta melkein (:
Mutta siis. Akkuni on tyhja macbookissani ja kaikki on vahan niin kuin jaissa. Kirjoittelen tata Constanzan tietokoneelta ja siksi skandinaaviset merkit huutavat poissaolollaan.
Tama on pitka viikonloppu ( to-su ) ja yritamme parhaamme mukaan paasta lahtemaan Argentiinan puolelle, mutta lomaliikenne vastaa suomen juhannuksen vastaavia niin saapas nahda miten kay.
Lomareportaasit Brasiliasta tulevat jahka saan hommat taas ajantasalle ja voi huokaista helpotuksesta.
Chao!!
